Tämä kirjoitus ei sisällä lainkaan käsityö-asiaa,
eikä välttämättä ole muutenkaan mukavaa luettevaa.
Paniikkihäiriöni on jälleen lähiaikoina ollut hankalassa vaiheessa,
uusin lääkityskään ei tehoa
ja välillä tekisi mieli kokonaan luopua toivosta että enää olisi työkykyinen.
Olen käynyt, ja jatkossakin käyn psykologin juttusilla.
Sekin tuntuu vain kovin turhalta,
tuntuu ettei kyseinen psykologi ole aivan ammattitaitoinen,
tai ei ainakaan tunnu tietävän puoliakaan paniikkihäiriöstä.
Kun pyydän päästä neurologisiin tutkimuksiin,
jotta epilepsia voitaisiin poissulkea,
sysää lääkäri vastuun seuraavalle lääkärille.
Arvuutellaan ja heitellään noppaa, mikä muu voisi vaivata.
Kaksisuuntainen mielialahäiriö ehkä.
Kirjoitetaan kuukausi sairaslomaa ja passitetaan psykiatrille,
jolle on aikaisemmin joutunut yli vuoden odottelemaan aikaa.
Määrätään uusia lääkkeitä, samoja lääkkeitä mitä jo aikaisemmin on kokeiltu.
Ei kuunnella, mitä potilas itse sanoo.
Kuinka kuvailee kohtauksia.
Unettomuuteen ei puututa lainkaan,
vähän välitetään siitä että ihminen on viimeiset viisi vuotta pääasiassa elänyt 3-4 tunnin yöunilla.
Ei kuunnella, vaihdetaan muutama lause, resepti kouraan ja ovesta ulos.
Tahto olisi kova lähteä opiskelemaan, tehdä töitä, elää.
Vähät välitetään, sysätään vastuu aina seuraavalle.
Kukaan ei tunnu tietävän paniikkihäiriöstä mitään,
tai sitten ei vain välitetä.
Vaan minäpä en luovuta.
Etsin jatkuvasti uutta tietoa,
sitkeästi kokeilen jokaista määrättyä lääkettä,
harjoittelen hengitystekniikoita,
mielikuvaharjoituksia,
yritän siedätyshoitoa.
Onneksi on ystäviä, jotka ymmärtävät.
